Wirtaus

Katsoin kauhulla MTV3:n lauantaiaamuisin pyörivää lasten musiikkiohjelmaa Kids Top 20. No miksi kauhulla? Lukekaapa seuraavaa kirjoitus-söherrystäni…

Listalla paukkui sellaisia paskoja että huhhuh!
Musiikki oli jotain kauheaa, mikä ei ollut musiikkia. Ei todellakaan.
Ensiksikin; maanvaiva Crazy Frog tuntuu hypnotisoivan lapsien päät, sillä se keikkui sijalla kuusi. Tämän vuoksi minulla onkin pieni teoria tun ilkialastoman kummajaisen menestyksestä. Crazy Frog on saksalaisten uusnatsien luoma ohjelma, joka hypnotisoi kaikki, joilla on huono musiikkimaku. Tämän vuoksi se pyörii listojen kärjessä ja pakottaa ihmisiä ostamaan tuon saastaisen levyn. Kun ihmiset ovat täydessä hypnoosissa, hyökkäävät uusnatsit ja valloittavat koko maailman. Eikös olekin aika kiero suunnitelma?

Sitten takaisin aiheeseen. Ärsyttävää oli myös se, että viidenkymmenen euron hintaisista nyky-barbi Bratzeista oli kasattu bändi. ÄRSYTTÄVÄÄ!!!

Muutenkin lista oli täynnä poppia, poppia, poppia. Tämän voi vielä antaa anteeksi, mutta kun listan kärjessä kärkkyi Amy Diamondin What is in it for me?

Rikukin kirjoitti tuon 13-vuotiaan ruotsalaispenikan jollotuksesta osuvasi, sillä se on syvältä ahterista. Kyseessä on juuri sellainen pikkutytöille suunnattu TeiniX-biisi, joka on noussut suureen muotiin, minkä takia kaikki pikkutytöt kuuntelevat sitä hullun lailla.

Enempää en kertakaikkisesti jaksa puhua. Tuo nykylapsison musiikkimaku vetää ilmeet tiukaksi. Toisaalta, olihan minunkin aikanakin Smurffit kova juttu, mutta alastomia ne sentään eivät olleet.

Kuten jo edellisestä blogautuksestani saattoi huomata, olen pelaillut viimeaikoina oikein kunnolla GTA: San Andreasta.
Kunnolla on kyllä hieman lievä sana pelaamiseeni, oikeastaan pelaan tuota mainiota peliä tuntikausia.
Ei minusta hauskinta pelissä ole tehtävät, vaan hahmot, juoni ja ylipäätänsä hauskat välianimaatiot. Olen nyt San Fierrossa, pelin toisessa kaupungissa suorittelemassa lentokonelisenssiä, mikä ei taas olekaan niin hauskaa.
Minun on läpäistävä lentokoe, jotta veljeäni ei tapeta.

San Andreaksessa voi mennä välillä hermot… Siis jossain tietyissä tehtävissä nääs.
Sitä haluaa päästä pelissä eteenpäin keinolla millä hyvänsä etenkin pelin alkuvaiheessa, kun Ryderin sylkee suustaan huippukommentteja: “Keep up, motherfucker!”. Ei ole myöskään tehtävää, missä Big Smoke ei sanoisi motherfucker-sanaa.

Koska kuuntelen pääasiassa gangstaräppiä, sopii peli minulle kuin tikku silmään. Siinä on vain sitä jotain, jonka kokee ensimmäisen kerran. San Fierro vain ei ole niin hauska kaupunki kuin Los Santos, siellä ei samanlaista gangstailua löydy. Piru kun ne Smoke ja Ryder meni pettämään CJ:n ja Sweetin!

Ryderin tappo-tehtävä oli oikeastaan aika haikea, vaikka mies petturi olikin. Jotenkin räjähtäminen tuhansiksi kappaleiksi ei ollut miehelle oikein… Anyway, pian pääsenkin Las Venturakseen, ja ehkä Big Smoken kurkkuun!

Jooh, ehkä ei enää puhuta San Andreaksesta, puhutaan sen sijaan projekteistani.

Tämän hetken suurin projekti, sivuni nimeltä JokuWeb on hyvällä mallilla ja kiitoksia on sadellut. Mutta muitakin projekteja on, niistä kerrotaakoon seuraavaksi.

Minä ja kaverini Frozen Noob olemme tekemässä hyvin erikoislaatuista sivua. Vielä emme paljasta sivujen nimeä, emmekä ideaa. Asiasta tarkemmin tulee kuulumaan JokuWebissä ja FNWebissä.

Muitakin ideoita on, kuten oma verkkolehti. Tuosta projektista voin jo tarkemmin paljastaa.
Lehden nimeksi tulee Pikitie, ja sinne tarvitaan paria ahkeraa kirjoittajaa.
Tuostakin projektista voi tarkemmin lukaista JokuWebistä.

Mitäs muuta minulla on kerrottavana?
Ääh, ei juuri mitään.

Tähän on hyvä lopettaa.

Oli ilta. Olin jo menossa nukkumaan ja sitä ennen sammuttamassa television, kunnes korviini kantautuivat sanat: “Mies joka söi rakastajansa”.
Uteliaisuuteni heräsi samantien, jatkoi katsomista ja kuulin, että ohjelma alkaisi vasta puoli yksitoista. Niinpä ajattelin ihan huvin vuoksi katsoa tuon oudon dokumentin, mutta sitä ennen pelasin San Andreasta.

Kun ohjelma alkoi, oli tunnelma hyvin painostava. Aluksi kerrottiin miehen joka söi rakastajansa, Arminin lapsuudesta. Arminin lapsuus oli hyvin erikoista, sellainen kuva minulle tuli. Hänellä jos kellä oli outoja fantasioita; olisi ihanaa syödä kokonainen ihmisen pää!

Toinen henkilö, jonka elämästä kerrottiin, olikin itse uhri, Bernd tjs.
Outoa se, että hän oli työssä käyvä ATK-nero, jolla oli elämä kunnossa, mutta jostain kumman syystä hän halusi, että hänen ruumiinsa syötäisiin. Mies oli homo.

Kun Arminin äiti kuoli, oli mies surun murtama ja kaameat fantasiat valloittivat hänen mielensä. Niinpä hän alkoi surffailemaan Internetissä erilaisten kannibaali-keskustelu-alueiden saloissa etsien itselleen ruumista, jonka saisi syödä. Pian hänelle tärppäsi, Bernd oli vastannut hänelle.

Bernd ja Armin sopivat tapaamisensa niin, ettei kukaan huomannut Berndin poissaoloa. Sitten tulikin kohtia, joiden jälkeen sammutin TV:n ja marssin hyvin huonovointisena vuoteeseeni.

On selvää, että pelkästään Armin ei ollut sairas. Myös Bernd oli. Jos ihminen maksaa tuhat saksan markkaa, jotta hänen vehkeensä purraan irti, onko kyseessä järkevä ihminen. Arminin sairaus oli jo selvä, hän kiihottui kun sai silpoa ruumista, eikä se enää ole normaalia.

Miksiköhän minä tällaisestakin aiheesta kirjoitan? Ehkä siksi, että asia painostaa minua. Dokumenttia katsoessani minua samaan aikaan kauhistutti, yökötti ja ihmetytti outo otus nimeltä ihminen.

Ja että tunnelma tästä blogauksesta jäisi oikein synkäksi ja raadolliseksi, kerrottakoon miten Bernd lopulta kuoli, ja miten Armin jäi kiinni.

Kun Bernd ja Armin olivat yhdessä syöneet Berndin rakkaat vehkeet, Armin silpoi Berndiltä korvat ja nenän ja söi ne. Hän repi myös muita ruumiinosia ja nahkaa irti saadakseen ravintoa. Kun Bernd ei ollut enää tajuissaan, iski Armin häntä puukolla kurkkuun. Näin Bernd kuoli lopullisesti ja Armin sai itselleen syötävää…

Ajatelkaas. Syötyään 25 kiloa Berndin lihaa, tunnusti Armin tekonsa. Hän ei missään vaiheessa kiistänyt syyllisyyttään, vaan sanoi, että Bernd ja hän halusivat yhdessä tätä.

Olikohan tuossa järkeä?

Olisi ehkä ollut paras, jos olisin ollut katsomatta koko yököttävää ohjelmaa, sillä silloin teidän ei olis tarvinnut lukea tuota sairasta juttua.

Noh, elämä jatkuu. Tulee vain tässä lähinnä mieleen, miten sairas ihminen voi olla.

Eilen päätin viimein katsoa Pirates of the Caribbeanin. Tuon arvostelijoiden kehuman, Jerry Bruckheimerin suurella rahalla värkätyn merirosvoseikkailuelokuvan. Nyt teenkin niin, että kirjoitan mitä mieltä tuosta elokuvasta olen. Kiinnostiko elokuva vaiko ei?

Elokuvan juoni on seuraavanlainen. Jonkinlaiseksi legendaksi noussut merirosvo Jack Sparrow (Johnny Depp) päättää kipaista britten omistamassa satamakaupungissa Port Royalissa, missä merirosvot ovat todella vihattua väkeä. Siellä Sparrow saadaan nalkkiin ja viskataan armotta vankilaan odottelemaan hirttoköyttä. Äkkiä Port Royaliin hyökkää tunnettu merirosvolaiva Musta helmi, joka ei ole miehistöneen enää tavallinen merirosvolaiva, vaan aavelaiva. Elokuvan naiskauneus Elizabeth Swann (Keira Knightley) otetaan vangiksi laivan kapteenin ja ehdottoman elokuvan pahiksen Barbossan (Geoffrey Rush) johdolla, sillä tällä on viimeinen aarre, jonka palutettuaan Barbossa miehistöineen pääsisi pois kirouksesta ja saisi kaiken varastetun kullan itselleen. Kun pelin sankari William Turner (Orlando Bloom) saa tietää rakkaansa kadonneen, vapauttaa hän Jack Sparrowin, jotta tyttö saadaan pelastettua. Näin huvittava merirosvo Sparrow ja rohkea Turner lähtevät aavelaiva Mustan helmen perään.

Pirates of the Caribbean on ehdottomasti seikkailuelokuva ja erittäin onnistunut lajissaan se onkin. Elokuvassa on huumoria, seikkailua, jännitystä ja tunnelmaa, joka pitää katsojaa koukussa elokuvaan. Vaikka elokuva onkin tehty isolla rahalla, ei se häviä tippaakaan muille kilpailjoilleen. Monestihan elokuva on ollut surkea esitys, vaikka on tehty isolla rahalla, onneksi Pirates of the Caribbeanille ei ole käynyt näin.

Toimintaa elokuvassa on. Toiminta ei ole mitenkään raakaa ja veristä vaan viihdyttävää miekkailua samalla huumorin ollessa paikallaan. Vaikka luurankoja vastaan taisteleminen miekoilla saattaa kuulostaa hassulta, on juuri tätä elementtiä käytetty hyväksi huumorin kannalta. Varsinkin merirosvo jolla ei ole toista silmää, on erittäin hauska tuttavuus.

Parasta antia elokuvassa on kuitenkin Jack Sparrow, jota näyttelevä Johnny Depp tekee jälleen kerran loistavaa jälkeä. On vaikea kuvitella Sparrowksi ketään muuta kuin Deppiä, joka antaa huvittavalle merirosvolle luonteen, joka jää leijumaan elokuvamaailman tähtiin. Myös Orlando Bloom, Keira Knightley ja Geoffrey Rush tekevät kelpo suoritukset.

Pirates of the Caribbean on viihdyttävä, viihdyttävä ja vielä kerran viihdyttävä. Jos et ole vielä katsonut sitä, kannattaa melkein heti kipaista kauppaan ja ostaa se, Pirates of the Caribbean jos mikä on klassikko!

Ai niin… Se arvosana. Annan elokuvalle kouluarvosanaksi täyden kympin, sillä mitään ei elokuvasta puuttunut!

Miksi pitää pilata hyvä sarja?
Miksi täytyy tehdä jatkoksi suoranaista paskaa?
Miksi pitää vaan jatkaa?

Muumit ovat loistava sarja, siitä ei pääse mihinkään. Tarkoitan siis niitä 75 jaksoa, jotka tehtiin niinä kuuluisina entisaikoina. Näissä Muumeissa oli sitä jotain, mitä harvassa lapsille suunnatussa piirretyssä näkee; ei väkivaltaa.

Muumit ovat niitä hyvin harvoja lasten sarjoja joita viitsii katsoa yhä uudelleen ja uudelleen. Muumit ovat vaikuttaneet monien lapsuuteen, Muumit muistetaan turvallisina veijareina, jotka kokivat joka päivä jännittäviä seikkailuja. Kun viimeinen Muumijakso sitten tuli, oli olo samalla haikea, mutta myös kiitollinen, sillä Muumit opettivat paljon.

Sitten muutama vuosi sitten japanilaiset päättivät jatkaa Muumeja ja sanottiin, että uusista Muumeista tulisi hauskempia, opettavampia ja parempia. No, kun avasin ensimmäistä kertaa TV:n josta tulisi niitä kuuluisia uusia Muumeja, kauhistuin.

Ne eivät olleet Muumijaksoja. Eivät missään nimessä. Niitä ei pitäisi ikinä näyttää. Japanilaiset raiskasivat Muumit, niin juuri, raiskasivat.

Uusista jaksoista oli tehty väkisin lapsille yritettyä paskaa, jossa yritettiin hauskuttaa muun muassa kaiken maailman Pokemonien kaltaisilla jipoilla. Kauheinta oli se, että Muumipappa ei enää ollut huolehtivainen isä, toisenlainen kuin vapaan kasvatuksen omaava Muumimamma, vaan antoi Muumipeikon tehdä kaikkea mielin määrin. Hahmojen luonteita oli siis muokattu ja tämä on oikeastaan anteeksi antamatonta. Äänityöskentelyynkin ei ollut panostettu juuri ollenkaan ja piirretyissä Muumeissa ei ollut sitä jotain, mitä vanhoissa Muumijaksoissa saattoi havaita: iloa. Kaiken kukkuraksi Pikku Myyn vaatteet oli maalattu vaaleanpunaisiksi.

Muumit siis yritettiin elvyttää, mutta ei niitä saatu henkiin, niistä tehtiin zombeja. Näiden noin 25:n Muumikopion takia koko vanha kunnon oikea Muumisarja joutui suureen häpeään. Uusien Muumien tekijät ovat kyllä häpeällistä sakkia. Ajatus saada lapsille lisää Muumeja oli kauniisti ajateltu, mutta teko on anteeksiantamaton.

Onneksi vielä on jäljellä ne vanhat Muumit. Onneksi voi olla katsomatta uusia kopio-Muumeja ja katsoa vanhoja jaksoja nauraen niille niiden hauskuuden vuoksi.

Oikeat Muumit rokkaa!

Olen huomannut yhden merkittäväksi luokitellun asian liittyen pelimaailmaan. On olemassa monia todella laadukkaita ja menestyneitä pelejä, kuten Halo tai vaikkapa vanhan ajan Final Fantasyt (1-8). Noh, näistä mainioista peleistä on tehtyjä jatko-osia isolla rahalla ja grafiikanhan pitäisi parantua entisestään. Miksi sitten tehdä kirjoitus Wirtaukseen tästä aiheesta? No siksi että jatko-osat eivät enää jaksa välttämättä kiinnostaa.

Pelejä pelataan urakalla, välillä voimme jopa sanoa, että ihmisiä on peliriippuvuudessa, Pelihelvetissä. Tämä riippuvuus johtunee yhdestä yksinkertaisesta asiasta: koukuttavista peleistä. Näitä pelejä on todella paljon ja niitä ostetaan erittäin paljon. Pelit pelataan väkisin läpi ja läpipeluun jälkeen odotellaankin, että milloinhan seuraava osa tulee, vai tuleeko ollenkaan. Sitten suurin piirtein vuoden jälkeen ilmestyy peli ja innokas peliriippuvaisemme tilaa sen ennakkona ja hakee sen innoissaan valmiina pelaamaan 24 tuntia päivässä (jos pelin julkaisu myöhästyy, voi pelin odottelija olla pulassa).

Monestikin pelin jatko-osa on täysi paska. Tai siis, paska verrattuna loistavaan edeltäjäänsä. Tämä pelin paskuus johtuu siitä, että vanhaan peliin verrattuna uuteen osaan ei ole juurikaan tullut mitään uutta. Vaikka graafisesti peli onkin edeltäjäänsä monta asteikkoa verran parempi, ei peli välttämättä jaksa kiinnostaa. Voimme ottaa esimerkiksi vanhan ajan klassikon, Doomin. Tämä loistava peli saikin ensiksi loistavan jatko-osan, Doom 2:n. Pelaajat ajattelivat, ettei uutukaista Tuumipeikon seikkailua ilmestyisi, kunnes pelimarkkinoille luvattiin tulevan Doom 3, joka loistaisi grafiikaltaan ja pelattavuudeltaan. Toisin kuitenkin kävi, Doom 3 oli edeltäjiinsä nähden heikko esitys.

Peleistä ei siis kannata välttämättä puskea montaa kymmentä jatko-osaa, sen on saanut kokea muun muassa Mega-Man-sarja. ja kohtalokkaastikin sen on kokenut. On toki poikkeuksia, jotka vain paranevat uusilla osillaan, mutta kuten sanonta kuuluu, poikkeus vahvistaa säännön. Itse suosin uusia pelejä, joissa olisi jotain uutta. Ja muutenkin, eikö olisi jo pelien kehittymisenkin kannalta tärkeää, että vanhat väistyisivät ja uutta verta tulisi jo tilalle?